”Paapominen. Hyysääminen. Hyssyttely. Kukkahattutäti.”
Kun näkee yhdenkin noista sanoista, on muun tekstin lukeminen tarpeetonta. Jokainen noista sanoista on leima. Se leimaa kirjoittajan tai puhujan koko ajattelun alusta loppuun.
Pekka esitti blogissaan ylläolevan näkemyksensä ja löysin itseni siitä. Käytän nimittäin usein termiä ”kukkahattutäti” puhuessani todellisuudesta vieraantuneista naisihmisistä jotka yrittävät kovasti tehdä jotain, välittämättä siitä onko sillä todella vaikutusta.
Kukkahattutädit eivät tunnusta reaalimaailman tilanteita vaan käsittelevät asioita moraalisten argumenttien pohjalta. Kukkahattutädille on tärkempää se millaisen viestin teot antavat kuin se millaisia konkreettisia vaikutuksia sillä on ongelman kannalta.
Millälailla siis leimaannun tätä termiä käyttäessäni? Mielestäni on vakava asia että itse ongelmat jäävät hoitamatta kun keskitytään epäolennaisiin moraalikysymyksiin.
Otan esimerkiksi sen Internet-sensuurin josta aina muutenkin jaksan nalkuttaa. Alusta asti olen toivoinut että resurssit suunnattaisiin mieluummin johonkin jossa teoista on oikeasti hyötyäkin, netin suodatus kun ei oikeasti sulje niitä sivuja eikä sillä saada kiinni rikollisia.
Toivoin että tältä järjettömyydeltä olisi vältytty mikäli pystyisin jotenkin perustelemaan ja osoittamaan sensuurin tehottomuuden, mutten ymmärtänyt tuolloin vielä kukkahattutäti-ilmiötä. Tärkeää ei ollutkaan lasten ahdinkoon puuttuminen vaan moraalisen viestin antaminen. Sensuurin käyttöönoton yhteydessä kukkahattutädit jopa suoraan myönsivät ettei siitä välttämättä niin hyötyä ole, mutta ainakin se antaa vahvan viestin lapsipornon tuomittavuudesta!
Kukkahattutätejä löytyi esimerkiksi HS-raadista jolta kysyttiin tarvitaanko Internet-sensuuria.
Kukkahattutäti 1:
”Vastaan kyllä, vaikka tietotekninen tuntemukseni ei ole niin hyvä, että pystyisin arvioimaan nettisensuurin todellista tehokkuutta. Tavallisen netinkäyttäjänä ja äitinä minulle on oleellisinta viesti, joka tässä tapauksessa lapsipornon suhteen annetaan.”
Kukkahattutäti 2:
”Vaikkei tätä rajoittamiskäytäntöä yhtä vähän kuin seksikauppaan liittyviä lakeja voida seurata tai noudattaa, se kuitenkin viestii yhteiskunnan pyrkimyksestä suojata heikommassa asemassa eläviä kansalaisia, tässä tapauksessa lapsia.”
Minun verkkosivujeni sensuroinnin jälkeen lapsiasiavaltuutetun ja Pelastakaa Lapset ry:n yhteisestä tiedotteesta kaksi kukkahattutätiä lisää:
”Vaikka suomalaisilla netin suodatustoimilla ei tietystikään saada koko ”lapsiporno” -ongelmaa ratkaistua, on kyseessä kuitenkin hyvin tärkeä periaatteellinen linjaus ja viesti suomalaisen lainsäätäjän tahdosta puolustaa lapsen oikeuksia”
Ja kuinkas sitten kävikään. Keskusrikospoliisi teki listaa sivuista muttei viitsinyt kertoa edes EU-alueen sisällä toiseen valtioon tietoa siellä olevista lapsipornosivuista. Poliisin listan mukaan Hollannissa oli parisataa lapsipornosivustoa, Hollantiin tieto kulki vasta kun minä olin ne osoitteet selvittänyt ja julkaissut. Tilanne alkoi saada vakavasti farssin makua kun Hollannin omalta listaltakin löytyi näistä osoitteesta muutama. Nettisensuurista oli siis tullut väline lakaista ongelma maton alle ilman että oikeita töitä tarvitsi tehdä.
En sinänsä kyseenalaista etteivätkö tietyt sanat saisi ihmisiä lopettamaan lukemista, tuntui oikein hyvin toimivan sanan ”lapsiporno” kanssa eduskunnassakin. Kun lain nimessä puhutaan lapsipornon vastustamisesta, ei sillä ole juurikaan merkitystä mitä laki itseasiassa sisältää kun se menee jokatapauksessa täysin äänin läpi.
Mielestäni nämä lakia ajavat kukkahattutädit ovat leimansa ansainneet, mutta mitä tämän termin käyttö sitten muka kertoo minusta? Voiko kaiken sanomani ihan oikeasti tiivistää siihen yhteen sanaan jota pidemmälle ei tarvitse lukea? Kehtaisin kuitenkin väittää että se kertoo enemmän lukijan ennakkoluuloista kuin kirjoittajasta, jos jonkun sanan nähtyään menee lukkoon eikä enää osaa lukea lopputekstin sisältöä.
